"Istanbul on kymmenen miljoonan elämän sekamelska. Se on kymmenen miljoonan sotkuisen tarinan avoin kirja. Istanbul on heräämässä levottomasta unestaan, valmiina ruuhka-ajan kaaokseen. Tästä eteenpäin on liikaa rukouksia, joihin vastata, liikaa rienauksia, joita huomata, ja liikaa syntisiä, yhtä lailla kuin viattomiakin, joita pitää silmällä. Istanbulissa on jo aamu." Elif Shafak: Kirottu Istanbul.
Tervetuloa mukaan matkalle. Tämä blogi kulkee Turkissa ja sen lähialueilla, ajaa Suomeen ja takaisin sekä kurkistelee porttikongeihin ja uusille lenkkipoluille Istanbulissa. Unohtamatta arkea ja juhlaa.

torstai 6. helmikuuta 2014

624. tarina (Pitänyt päänsä kylmänä)

Joskus minä olin sellainen äiti, joka pystyi heittäytymään omien tehtäviensä pariin neljän pienenkin kanssa. Ja sellainen, joka tempautui mukaan kirjojen maailmaan ja sulki korviensa ulkopuolelle vaikka millaisen metelin ja meiningin. Oli sekin aika, jolloin kirjoitin, laitoin ruokaa ja toimin erotuomarina yhtä aikaa. Vuosien vieriessä minusta on tullut toisenlainen äiti. Sen huomaa lasten lomaviikkojen aikana. Ajatukseni katkeaa pienestäkin häiriöstä ja uudelleen sen päähän tarttuminen vie rutkasti aikaa. Melun ja epäjärjestyksen sietokykyni on rajoittunut. Yleensä puuhakas minuuteni muuttuu näinä "lomaviikkoina" oudon saamattomaksi. En etene oikein millään rintamalla. Jopa kirja seisoo jo toista viikkoa eikä lukeminenkaan edisty.

Tänä aamuna pistin itseni pihalle. Sanoin: "Johan se nyt on kumma nainen, kun et mene. Tarvitset omaa tilaasi ja sitä sinulle on koko kaupungin verran tarjolla, mutta täällä sinä vain kykit sisällä. Kukaan ei sinua enää tarvitse 24/7, joten mikä sinua oikein pidättelee? Pistä kengät koipiisi ja ala jolkottaa." Se auttoi ja minä menin. Ja meninkin pitkään ja hartaasti vauhtiin päästyäni.  





Ensin tervehdin kuolleet. Hautausmaalla ei olekaan hetkeen tullut käytyä. Löysin pienen ihmisen, joka jätti epäilemättä jälkeensä suuren surun. Ja löysin runon, jota ei ensimmäiseksi olisi tullut mieleen kirjoittaa hautakiveen? Liekö haudassa motoristin loppu? Näin se runo meni vapaalla käännökselläni: 

Jokainen kulkuri voi olla motoristi, 
mutta jokainen motoristi ei ole kulkuri. 
Joku rakastaa tuulia, joka moottoriaan, 
mutta ainoa muuttumaton intohimo on adrenaliinin.

Filosofi kulkee neljällä pyörällä.
Ivaaja kahdella pyörällä.
Älkää suuttuko sanoessani kulkuri,
motoristi  vie teidät ilmaan yhdellä pyörällä.

-Gökhan Bozkurt

Hautausmaan jälkeen alkoikin välittömästi elämän merkit. Viime keväänä taisin kuvata ihan samassa kohdassa kevään ensimmäiset luumupuun kukat! Taustalla tuo sama vanha puutalo. Ilmeisesti sen kainalossa on sopivan suojaisa paikka kukkaan puhkeamiseen? Mäki vedättää kohti rantaa ja seurailen työläisiä työssään. Tänään ei tunnu keväälle, on ennemminkin Istanbulin talvi.








Päätän kävellä pidemmän kautta ja käännyn alhaalla oikealle. Kun nyt kerta tuli lähdettyä. Kulkuni etenee pitkin Bosborin rantaa. Ilma on viileä ja minusta tuntuu, että tämän jälkeen minun onkin helpompi pitää pää kylmänä. Lämmittelen käsiä taskussa ja hengitän syvään. Kalastajat laiturin nokassa ja minä toisessa. 





Täällä on joskus syöty naisten kanssa hyvät ateriat kauniilla näköaloilla.





Myytävänä!



Melkein kahden tunnin lenkin jälkeen olenkin valmis astumaan bussiin ja ajamaan kotiin. Siellä minua odottaa yhdeksän nälkäistä lasta ja siivousapulaiseni. Paistan monta lihapullaa. Uuniin perunat ja sitten kattamaan pöytää. "Tällaisia perheitä meillä on useampikin Suomessa," kerron siivoojalle meidän kaikkien istuessa pöydän ääressä tappamassa nälkäämme. Eikä nämä lapset mitenkään raskaalta tunnu, päinvastoin. On huomattavasti helpompaa olla lomailijoiden äitinä silloin, kun talossa on yhdeksän, eikä vain neljä lasta. Etenkin, kun on juuri pitänyt päänsä kylmänä Bosborin rannoilla.


Koulut täällä jatkuu taas ensi maanantaina. 

ps. Miten unohdinkaan mainita? Tänään on kulunut tasan 13-vuotta siitä, kun muutimme Istanbuliin. Suomeen jätimme lumimyrskyn ja Istanbulissa meitä odottin lähes 20 asteinen kevät. Miten nopeasti onkaan vuodet vierineet ja Istanbul muuttanut pysyvästi meitä. Kietonut omakseen ja tehnyt hyvästien jätön hankalaksi.

16 kommenttia :

Aili Mummo kirjoitti...

Mine, upea postaus, kiitos sinulle.♥♥
Aikamoista että sinulla on ollut yhdeksän lasta "päivähoidossa" lomaviikon ajan:)
Kyllä jokainen ansaitsee ikioman aikansa, jotta kestää olla suurperheen äitinä.♥♥

Oikein antoisaa viikonloppua sinulle ja perheellesi!

Madame Kissankulma kirjoitti...

Kiitos, minäkin aion laittaa huomenna kengät jalkaan ja lähteä ulos. Mitä ihmettä sitä sisällä tosiaan istumaan, nyt tuli vetelehtimiselle loppu. Ihanaa kun kevät alkaa edes pikkuisen kurkistamaan.

Kirsi kirjoitti...

Totta puhut...ei muuta kuin tuumasta toimeen ylös , ulos ja tarttumaan toimiin...nyt alkaa jo olla valoisaa aikaisin aamusta ja myöhempään iltapäivästä ei siis pelkkää pimeyttä enää työmatkoilla, mutta siltikin vielä on vaikea saada itseään liikkeelle...vaikka pitäisi!voi apua ...vai että yhdeksän lasta lomaviikojen aikana...siinähän sitä puuhaa onkin varmasti riittänyt, mutta totta on , että kun kukaan ei enää tarvitse minuakaan 24/7, toinen pojistamme on jo täysi-ikäinen ja toinenkin ihan pian 14v...jää itsellekin ihan hyvin aikaa;)joten mitään tekosyitä ei pitäisi olla ettei saa itseään liikkeelle:O)?!Vaikka siellä vielä talvelta tuntuu oli ihana nähdä yhdessä kuvassasi jotakin pientä kevään ennettä; taisi jo olla nuppuja oksassa...hitaasti mutta varmasti kevättä ilmassa ja talitintit laulavat täällä jo aamuisin, hyvää tulevaa viikonloppua!

Mine kirjoitti...

Aili: Nyt taisin johtaa harhaan. Ei minulla ole ollut nämä yhdeksän kun eilen ja tänään. Välillä on ollut vain kaksi lasta, kun omista kaksi oli ensin yökylässä muualla.

Madame Kissankulma: Kun minulla lähtee se jumitus päälle, niin sitä on vaikea ohjelmoida pois. Arjessa on arjen rutiinit ja silloin liikkumisenkin voi ottaa osaksi rytmiä, mutta nämä loma-ajat on tällaista tahdotonta vetelehtimistä.

Kirsi: Kyllä, tänään bongasin ensimmäiset luumupuun kukat. Ihania! Muuten ilma oli aika vilakka ja kaipasin hanskoja tuon tuosta.

Allu kirjoitti...

Mietittekö te silloin muuten pitkään Istanbuliin lähtöä vai oliko se ihan helppo päätös?

Saga kirjoitti...

Hienoa reittiä kuljit (ja kuljetit meitä) tänään. Pystyn hyppäämään noille kaduille kanssasi, kuvaat ja kerrot niin hyvin. Täällä harmaan talven keskellä kaiholla katselen, kun siellä kevät keikkuen jo tulevi.

Pepi kirjoitti...

Allu tuossa jo tekikin kysymyksen joka kävi minunkin mielessä, hämärä mielikuva, että on ollut puhetta, mutta en muista! Hatarapää! Ja lisäkysymys:kuinka pitkäksi aikaa te silloin alkujaan suunnittelitte/kuvittelitte jäävänne?

Haikeuden määrää en osaa kuin kuvitella!

Jael kirjoitti...

9 lasta huh! Onneksi löysit vähän omaakin aikaa ja löysit taas kivan kävelyreitin:) Varmaankin tulee olemaan vaikeaa jättää tuo teille niin rakkaaksi muodostunut kaupunki...

Cheri kirjoitti...

13 vuodessa ehtii jo kasvattaa pienet juuret, ei niiden irti riuhtaiseminen ole helppoa. Lapsillanne se on suuri osa elämää. Istanbul jää teihin pysyvästi.

Mine kirjoitti...

Allu: Miehellä oli kaukokaipuu jo niiltä ajoilta kun tavattiin. Minä olisin ehkä jäänyt Suomeen ilman sitä toisen kaipuuta. Kun työtarjous Istanbuliin lopulta tuli, oltiin molemmat heti valmiina lähtöön. Eikä sitä päätöstä ole kaduttu, ainkaan yhtä kokonaista päivää….

Saga: Kuvista ei näy, että oli viileä päivä. Niin viileä, että hanskat olisi ollut tarpeen.

Pepi: Hyvin mielin siis lähdettiin ja alusta asti sillä mielellä, että ollaan maassa esikoisen lukioon asti, ellei tule mitään esteitä matkaan. Ei tullut ja täällä on viihdytty siiheksi kun ajateltiinkin.

Jael: Kivoja on nämä kaikki lapset, omat ja lainatut. Kun on kavereita ei ole tylsää, joten äitikin pääsee helpommalla.

Cheri: Lasten juuret ja lapsuus on ollut täällä. Nämä ovat ne paikat, joihin heidän tunnemuistot tulee linkittymään. Kannamme siis ikuisesti mukanamme Istanbulia.

Leena Lumi kirjoitti...

Mine, tervetuloa joukkoon;) Nyt kun on taas 'lapsi' talossa, olen niin onnellinen, että meillä on kaksi kerrosta talossa. Ei voida muuttaa pieneen, tarvitsen tilaa. En kuule ajatuksiani, jos joku koko ajan puhuu tai touhuaa jotain ihan iholla kiinni. Luen varmaan öisin juuri siksi, että haluan olevan täydellisen hiljaista. Tässä myös syy, miksi en voisi asua kaupungissa.

Kukkaan puhkeava luumupuu on aina yhtä ihana. Ei ihan kevään ensiairut, mutta melkein.

Terhi kirjoitti...

13 vuotta...huh! Se on pitkä aika; ei ihme, että hyvästien jättö tuntuu vaikealta!!

Satu kirjoitti...

Nyt vaan sitten maanantaihin asti joka päivä lenkkeilemään. ;-)

Mine kirjoitti...

Leena: Minunkin tilan tarpeeni näköjään kasvaa vuosi vuodelta. Saavutetuista eduista on vaikea luopua. Täällähän on lasten koulun aikaan tyhjä talo vain minulle ja ajatuksilleni. Koulupäivät on pitkät. Tosin ei meidän lapset ole mitenkään hankalia tai vaativia, pois se heistä. Minä keskeydyn vain niin helposti.

Terhi: Onhan se pitkä aika etenkin lasten elämässä. Ja omasta elämästäni tismalleen kolmannes.

Satu: Pitäisi lähteä, mutta katsotaan kuinka käy...

Merve kirjoitti...

Istanbuliin lähtöä on vaikea katua! Joku joskus sanoi minulle, että Istanbul on kaupunki jota joko rakastaa tai vihaa, keskitietä ei ole. Yhdyn tähän siinä mielessä, että itse kuulun rakastajiin. Paljon huonojakin puolia löytyy, mutta päivä toisensa jälkeen hyvät puolet painavat vaa'assa enemmän. Odotellessa päivää jolloin saan opinnot valmiiksi ja palattua takaisin Istanbuliin. Nauttikaa päivistänne siellä kun vielä voitte!

Mine kirjoitti...

Merve: MInä uskon, että se on justiinsa niin. Istanbuliin ei voi suhtautua viileästi. MInä rakastan tätä kaupunkia, palavasti. Hienoin kaupunki mitä maa päällänsä kantaa! On ollut onni asua täällä. Onneksi minä ja Istanbul tultiin toimeen, olisihan se ollut raskasta huomata täällä, että vihaa kaupunkia...